Kuvitelma hyvästä

Joskus mieleeni palaa thaimaalainen prinssi, joka asui naapurihuoneessa alivuokralaisena, kuten minäkin Montmartrella Pariisissa. Hän oli nuori, kuten minäkin. Tervehdimme toisiamme kohteliaasti, vaihdoimme muutaman sanan kohdatessamme käytävällä. Hänellä oli seuralaisenaan kaunis pariisilaistyttö, minulla Airin valokuva työpöydällä.

Kysyin kerran, kuinka hän menettelee tytön kanssa palatessaan Thaimaaseen, ottaako mukaan? Hän kohautti olkapäitään, "tyttö jää tänne". Hänelle se ei näyttänyt olevan ongelma. Minulle  olisi vastaavassa tilanteessa. Enkä ollut tullut Pariisiin etsiäkseni naista. 

Minulla oli kuvitelma Pariisista taiteen lähteenä. Halusin päästä sisälle siihen maailmaan. Uskoin sellaisen olevan olemassa kunhan vain etsin. Se vei kaiken aikani, voimani ja rahani. En käynyt yökerhoissa, Moulin Rougessa enkä seurustellut katunaisten kanssa Pigallella. Ne kaikki olivat kuin tarjottimella. 

Markus arveli Jumalan löytyvän itseään tutkistelemalla ja uskomalla. En ole varma, luulen sen olevan vain kuvitelman Jumalasta. Thaimaalainen prinssi oli varmaan yhtä vilpitön kuin minäkin. Kuvitelmamme hyvästä vain olivat erilaiset. "Ihmisen aivoitukset tähtäävät korkealle vain silloin kun ne tähtäävät saavuttamattomaan", kirjoitti Vilho Lampi.

Minä huomasin ennen pitkää tähtääväni saavuttamattomaan. Ei ollut olemassa sellaista taiteen katukahvilaa, johon olisi voinut muina miehinä mennä kuuluisuuksien seuraan. Oli vain tuhansittain eri puolilta maailmaa tulleita yksinäisiä etsijöitä. Picasso sanoi ettei hän etsi, hän löytää, mutta hänkin oli muuttanut pois Pariisista.

Lienenkö koskaan missään milloinkaan ollut niin yksinäinen kuin sinä talvena. Mitä enemmän tutkin taidetta, sitä kauemmas se tuntui pakenevan. Lopulta Ihmisen museossa ymmärsin, että olin etsinyt sellaista mitä ei ollut olemassa: kuvitelmaani taiteesta.

Varmaan Jumalaansa etsivä uskovainen joutuu monesti pettymään huomatessaan todellisuuden olevan toisenlainen kuin hänen kuvitelmansa. Jumala ei yksinkertaisesti toimi hänen toiveittensa mukaisesti. Lieneekö koko Jumalaa edes olemassa, hän tuskailee.

Ymmärsin niitä suomalaisia taiteilijoita, jotka olivat tulleet tai joita oli tuotu "maitojunalla" takaisin kotimaahan. Oli lähdetty suurin toivein ja kuvitelmin valloittamaan maailmaa. Kun Pariisi koko eurooppalaisine sulatusuuneineen kaatuu syliin, siinä kaatuvat myös kuvitelmat.

Tosiasioiden opiskelu on kovaa koulun käyntiä. Se asettaa ihmisen oikeaan mittasuhteeseen. On se Jumala olemassa vaikka ei suostukaan palvelijaksi eikä täytä kuvitelmaa hyvästä. Taidekin on totta. Se vain on toisenlaista kuin kuvitelma siitä.

Älkää hyvät ihmiset kirkkoa mollatko

Kaikkea olemassa-olevaa ei tarvitse eikä kannata "uudistaa", muuttaa tai hävittää pelkästään uudistamisen vuoksi. Kirkko ja armeija esimerkiksi ovat sellaiset. Kaikilla mailla ja kulttuureilla on uskontonsa, siitä ei pääse mihinkään. Kommunismi Venäjällä ja Kiinassa yritti tehdä uskonnon tarpeettomaksi, mutta toisin kävi. Kommunismi osoittautui tarpeettomaksi.

Kun uusi paavi asetettiin virkaansa, maailman poliittiset valtiaat olivat nöyrästi juhlistamassa tilaisuutta. Olisi tyhmää kieltää ja vähätellä tosiasioita. Kun meillä lestadiolaiset tai körttiläiset kokoontuvat kesäjuhliinsa, poliittiset puoluekokoukset eivät ole mitään niiden rinnalla yleisömäärissä.

Kirkko tarjoaa vertaansa vailla olevat puitteet kasteesta hautajaisiin. Kirkosta eronneetkin ja ateistit tahtovat tulla haudatuiksi siunattuun maahan. Kirkkohäät ovat suurta muotia, homot ja lesbot haluavat tulla kirkon siunaamiksi. Rokkimuusikot herkistelevät perinteisin joululauluin kirkoissa. Nuoret menevät innoissaan rippileireille.

Sukututkimus on internetin vaikutuksesta yleistynyt. Mistäpä muualta kuin kirkonkirjoista etsitään tietoa esivanhemmista. Valistunut matkailija käy ihmettelemässä valtavia kirkkorakennuksia maailmalla, olivatpa ne suurkaupungeissa tai pienissä kylissä. Keskiaikaiset kivikirkot Uudellamaalla ovat ihmeellisen kauniita made in Finland tuotteita.

Kotikyläni merkittävin rakennus on maan neljänneksi vanhin puukirkko. Se on oiva Matti Härmän pohjalaista kirkonrakennustaitoa edustava rakennus Mikael Toppeliuksen koristamin maalauksin. Kun kuulee epäiltävän onko suomalaista identiteettiä olemassakaan, sopii käydä katsomassa näitä rakennuksia.

Suomalaista identiteettiä luotiin jo keskiajalla, kun Mikael Agricola väänsi Raamattua Suomen kielelle. Epäiltiin ettei Jumala ymmärrä suomea. Kyllä se ymmärtää Suomen kielen joka taitaa kaikkein mielen, väitti Agricola. Ilman identiteettiä ei myöskään historian hämärästä noussut Kalevala olisi mahdollinen.

Kirkko edusti hallitusvaltaa aikana, kun omaa keskushallintoa ei vielä ollut. Saarnastuolista käsin paitsi heristeltiin nyrkkiä syntiselle kansalle, myös opastettiin ja välitettiin tietoa suuren maailman keksinnöistä. Papit olivat tärkeä linkki mm. maatalouden kehittämisessä.

Viime vuosina kirkko on antanut sosiaalista apua hätää kärsiville tapauksissa, jotka kuuluisivat valtiovallalle.

Karavaani kulkee ja koiria tarvitaan

Yhteiskunta on paska ja virkamiehet ja viranomaiset sen pikkusieluisuuden konkreettisin ilmentymä! Ilman noita paskoja maailma olisi ihan kelvollinen paikka, ja kyllä virkamiehet ja viranomaiset vielä menisivätkin, kunhan pitäisivät edes turpansa kiinni eivätkä puuttuisi asioihin! 

Leif Salmenia lainatakseni: "Maatamme on siunattu ylenmääräisellä joukolla pikkusieluisia lainsäätäjiä ja viranomaisia, ja sormet syyhyten he pyrkivät puuttumaan niihin viimeisiin harvoihin käyttäytymismalleihin, jotka eivät sovi erilaisten yhteishyvän valiokuntien yhtä lailla parasta tarkoittaviin kuin totalitaarisiin strategioihin. Ellemme pysty estämään heitä, voimme - ja meidän pitääkin - edes halveksia heitä. Ellemme pane vastaan, he ennen pitkää vievät meiltä hengen."

Leifin eduksi tähän pitää lisätä vielä seuraavan kappaleen alku: "Olin siis varsin tympääntyneessä mielentilassa."

Tuo kuitenkin kuvastaa hyvin sitä, miltä keskivertoduunarista tuntuu. Tai ainakin niin olen ymmärtänyt sosiaalisen median kautta saamastani informaatiosta. Tuollainen on varma tie tukijoiden saamiseksi, koska jokaisen on helppo ymmärtää se, että meitä tavallisia ihmisiä sorretaan, virkamiehet on perseestä, EU vie meidän rahat ja meidät pakotetaan tupakoimaan sateessa perkele.  

Mistä ihmeestä tällainen sotaisa vastakkainasettelu oikein johtuu? Välillä käy mielessä, että johtuuko se joidenkin ihmisten tarpeesta tuoda provosoimalla omaa itseään esiin, koska osallistumalla varsinaisen työn tekemiseen se ei onnistunut. Pitäisikö meidän laittaa virkamiehet parin vuoden lomalle ja laittaa nämä valopäät hoitamaan asiat kuntoon?

Mitähän siitä tulisi? No, minä olen nähnyt mitä siitä tulee. Siitä tulee se, että jo muutaman tunnin pähkäilyn jälkeen valopäät kävelevät ulos tuhisten, että ei teidän idioottien kanssa mitään voi tehdä. Sitten me idiootit jäämme sinne tekemään hommat loppuun, koska ne nyt kuitenkin pitää tehdä. Seuraavana päivänä saa sitten yleisönosastolta lukea, että "taaskaan ei tehty niinkuin järki sanoo".

Hullua tässä kaikessa on se, että ne valopäät on oikeassa. Hullumpaa se, että me idiootitkin tiedämme sen. Hulluinta on kuitenkin se, että asioita ei voi toteuttaa tuolla viisaalla tavalla, koska joku laki tai asetus estää sen. Idiootti ymmärtää sen, valopää ei. Idiootin mielestä lakia ja asetuksia tulee noudattaa jos ne on kerran luotu, mutta niitä voi yrittää muuttaa. Valopään mielestä niitä voi - ja pitääkin - kiertää tarvittaessa. 

Meitä kaikkia tarvitaan, idiootteja ja valopäitä. Heitäkin, jotka elävät meidän muiden maksamina. Sivistyneen yhteiskunnan yksi merkki on mielestäni se, että sallin hänen, jonka elämisen maksan verorahoina itse tekemälläni työllä, haukkua vapaasti itseäni (hehän eivät hauku niinkään tekemääni työtä, vaan minua). Se on viisasta, koska haukkumista kuuntelemalla pystyn parantamaan työni tuloksia ja sitä kautta itseni ja hänenkin elämän laatua. 

Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Niin pitää ollakin, emme me virkamiehet siitä suutu, vaikka ajattelemattomuus joskus sapettaakin. Eräskin hyvä ystäväni kollegoineen huolehti viime viikonloppuna sinun ja minun, niin… koko Pohjois-Suomen turvallisuudesta. Vaikka onhan se kyllä hirveän pikkumaista. 

Jumalan ääni

Uskonto kuuluu alueisiin, joihin tällaisen amatöörin ei kannattaisi puuttua ollenkaan… ainakaan puhumalla tai kirjoittamalla siitä. Kovasti aihe kuitenkin nousee otsikoihin tämän päivän Suomessa milloin kirkosta eroamisiin, milloin naispappeuteen, milloin homouteen liittyvissä asioissa. Vaikka harrastelija olenkin, aihe kiinnostaa, joten tässä eräs näkökulma.

Kun muistelen ajassa taaksepäin, miten ja mitä itselleni on opetettu Jumalasta, Jeesuksesta ja toisista uskonnoista, se painottuu luonnollisesti kouluaikoihin. Siellä ensin alaluokilla saamaani uskonnon opetukseen, sitten lukiossa kirkkohistorian opintoihin. Jostain syystä se murkkuiän välimaasto on jäänyt näiltä osin enemmän hämärän peittoon. Sain kylläkin jälkeenpäin kuulla, että olin tuohon aikaan pahoittanut opettajani mielen aika usein. Onneksi hän oli opettajanani vielä lukiossakin, kun murkkuikä jo vähän hellitti.

Alaluokilla uskonnosta on jäänyt mieleen sekä vanhan että uuden testamentin tapahtumia erittäin myönteisellä tavalla. Opettaja kertoi Raamatun mukaisesti Mooseksen ja Jeesuksen elämään liittyvistä asioista kiehtovalla ja jännittävällä tavalla ja näytti aiheeseen liittyviä isoja seinätauluja. Me oppilaat saimme sitten vielä piirtää vihkoihimme tapahtumiin liittyviä kuvituksia. Muistan vieläkin joitakin piirroksiani, esim. kun Jeesus ratsastaa palmusunnuntaina aasilla Jerusalemiin ja kansa hurraa.

Keskeisimpinä asioina alakoulun uskonnon opetuksesta mieleeni on jäänyt hyviä asioita: lähimmäisen rakkaus, tasa-arvo, heikomman auttaminen, sen oikean vaihtoehdon valitsemisen silloinkin, kun se sotii omaa etua vastaan. Johtuuneeko siitä vai jostain muusta, että olen omille lapsilleni yrittänyt opettaa elämän tärkeimpänä ohjeena tätä: kun joudut hankalaan valintatilanteeseen, pysähdy aina siksi aikaa, että ehdit kysyä omalta sydämeltäsi, kumpi valinta on oikein. Silloin saat oikean vastauksen, aina.

Lukiossa opiskeltiin kirkkohistoriaa ja perehdyttiin paljon myös muihin uskontoihin. Murkkuiän jälkeen uteliaisuuteni näihin asioihin oli palannut ja opettajani mielen pahoittamisen sijaan saimmekin aikaan hedelmällisiä keskusteluja luokassa. Puhuttiin aika syvällisesti esimerkiksi siitä, voiko olla mahdollista, että vain meidän Jumala on se oikea ja kaikkien muiden väärä. Opettaja oli harras uskovainen, mutta toiminut vuosia Afrikassa lähetyssaarnaajana, joten hänellä oli aikalailla kokemusta ja taustaa. Koskaan en muista, että hän olisi kierrellyt tai vältellyt keskustelua vaikeistakaan aiheista ja useimmiten päästiin aika hyvään lopputulokseen käsittääkseni kaikkien mielestä.

Lukion uskonnon opetuksesta keskeisimpinä mieleen on jäänyt erilaisuuden hyväksymisen tärkeys, rakkaus lähimmäistä kohtaan ja se, että Jumala on kaikkialla ja kaikissa ihmisissä, olipa tämä luterilainen, katolinen, buddhalainen, hindu tai islamin uskoinen.
Ehkä Suomessa on muunkinlaisia uskonnon opettajia, kuin nuo omalle kohdalleni sattuneet. Jos on, niin toivottavasti hekin ovat omalla tavallaan saaneet kylvettyä myönteistä henkeä oppilaisiinsa, koska ainakin itse olen saanut noilta opettajilta paljon rakennusaineita omaan elämääni.

En tässä kirjoituksessani ole ottanut kantaa naispappeuden, homouden tai toisten uskontojen tuomitsemiseen tai kannattamiseen. Sanon vain, että pysähtykää niissäkin asioissa hetkeksi kuuntelemaan sydämenne ääntä, sitä ihan perimmäistä. Se perimmäinen on oikeassa eikä valehtele, koska se on Jumalan ääni. 

Leif Salmén: Maanalainen moskeija

Menin Oulun Akateemiseen kirjakauppaan ostaakseni Leif Salménin "Maanalaisen moskeijan". Arvelin sen olevan näytillä uutuuskirjojen pöydällä. Kun en löytänyt, kysyin. Myyjä kävi hakemassa sen erään pöydän alta. Mieleeni tulivat sota-ajat, kun parasta tavaraa kaupattiin tiskin alta.

Tottahan se on ettei Maanalainen moskeija ole akateeminen, yksikään "virassa oleva" ei voisi kirjoittaa tällaista kirjaa. Salmén kuuluu vihaisiin, kuten joku Pentti Linkola tai Erno Paasilinna. Heidän asiantuntemustaan eikä loistavaa kirjallista tyyliään kukaan kiellä. He vain eivät ole sisäsiistejä.

Maanalainen moskeija on kuin iso fresko tai bysanttilainen mosaiikkiteos. Se on julman kaunis. Se todentaa ne ajatukset, kertoo mistä on tultu tähän päivään, joiden keskellä ihminen funtsii olemassaoloaan. Onko kirjan nimi enne jostakin tulevasta, jää arvailtavaksi. "Kaikki entinen palaa jälleen."

"Uskomme täysin rinnoin edistykseen, joka aina samastetaan paremmuuteen, ja pidämme "kehitystä" onnellisuuden synonyyminä. Ihmiskunta muka viisastuu vanhetessaan. Mitä pitemmälle ihmiskunta kehittyy, sitä paremmaksi, oikeudenmukaisemmaksi ja solidaarisemmaksi se muuttuu... Ainoa ongelma piilee siinä, että tämä jokseenkin sokea edistysusko ei lainkaan vastaa todellisuutta. Se ei voi selittää, miksi 1900-luvusta kehkeytyi millä hyvänsä mittapuulla maailman historian ehdottomasti julmin vuosisata,..."

Jos kehityksen pitäisi johtaa  yhä vapaampaan, inhimillisempään ja parempaan yhteiskuntaan, kuinka on mahdollista kidutuksen hyväksyminen oikeusvaltioissa? Yhdysvallat näyttää mallia ja kaikkien demokratioiden äiti Iso-Britannia antaa apua. Ja mitä on sanottava merirosvouden yleistymisestä. " Ei voitu kuvitella t o d e l l i s u u t t a, jossa kidutuksen, riiston ja rikollisuuden kaltaiset ilmiöt mitä mielikuvituksellisimmissa muodoissaan ovat aina piilleet ylistetyn "edistyksen" taustalla."

Kun näihin vielä lisätään kansainvälinen huumekauppa, niin kertovathan ne että "yhteiskunnan peruspilarit ovat vajoamassa sankkaan liejuun, jonka olennaisia aineosia ovat ahneus, väkivalta ja häikäilemätön riisto". Finanssimaailma ja markkinat pyrkivät luomaan ylikansallisen järjestyksen, mutta kaikki politiikka on ja tulee olemaan kansallista niin hyvässä kuin pahassa.

Salménin esseitä lukiessa tuntee olevansa matkalla, jonka opas on sivistynyt. Hän vie lukijansa vaarallisiin paikkoihin, mutta tuo lopulta takaisin "turvalliseen" Eurooppaan, josta ei tiedä onko se saksalainen Eurooppa vai eurooppalainen Saksa.

Parhaita ikinä lukemiani suomalaisia esseitä!

Genre

Tuossa edellä mainitussa typeryysteoriassa on hankalinta minusta se, että kukaan ei voi tietää, onko sitä itse se typerys vai ei. Fiksuimmilla varmaan käy epäilys mielessä, typeryksillä ei. 

Jotenkin tuo kuitenkin tuntui sopivan aiheeseen. Enkä nyt tässä halua sanoa, että genre = typeryys, koska en ole oikein perillä asiasta. Kuitenkin, musiikkiin liittyy tietääkseni sellainen käsite, kuin ”genre”. Se taitaa olla itselleni se vaikein osa-alue musiikissa, koska en ole oikein koskaan oppinut ymmärtämään sitä mistään näkökulmasta. Yritän tässä nyt avata sitä itselleni viime aikaisten tapahtumien pohjalta.

Nyt näillä kilometreilla luulen käsittäneeni asian niin, että sillä voidaan helpottaa ihmisten elämää siten, että kertomalla genre kuulija voi päättää pitääkö hän musiikista vai ei. Jos biisi ei kuulu hänen genreen, niin sen voi skipata saman tien (ei tarvi paljon kuunnella tai ajatella).

Tänä vuonna tuli seurattua tangomarkkinoita enemmän kuin ennen. Tango kai kuuluu tangon genreen, ja siinä pitää sitten varmaan kaikkien osapuolten – varsinkin kilpailijoiden – toteuttaa genreä mahdollisimman tiukasti, mutta sopivan ”hauskasti rikkoen” (kuten kai falskisti laulaen?).

Finaaleihin pääsi niin naisten kuin miestenkin puolella kaksi genren rikkuria: Johanna Louhivuori ja Bablo, mutta kumpikaan ei päässyt taistelemaan voitosta Superfinaaliin saakka. Syy oli varmaankin tuo genreongelma. ”Tangolaulajan pitää kuulostaa tangolaulajalta”, piste! Vaikka sitten laulaisi epävireisesti (mitä nuo kaksi rikkojaa eivät tehneet).

Johanna teki musiikkia, ei genreä, ja se koitui hänen kohtalokseen. Bablo teki musiikkia, ei genreä, ja se koitui hänen kohtalokseen. Molemmat olivat monien mielestä sarjojensa parhaita, mutta kaatuivat siihen, että eivät sopineet genreen. 

Moni klassinen ammattilaulaja ei tykännyt näistä kahdesta ollenkaan. Toisaalta ymmärrän, toisaalta ihmettelen. Ymmärrän sikäli, että kun klassinen laulaja satsaa laulamisen tekniikkaan kaikkensa, niin eihän se voi olla oikein, että joku lauluoppeja rikkova pääsisikin esille.

Ihmettelyni taas tulee sieltä, että jos tämä klassinen laulaja kokee olevansa taiteilija, niin miten on mahdollista, että hän ei näe sitä taidetta, mikä noiden kahden taiteilijan esityksissä oli?

Niinpä niin. Tuo on juuri se, mitä en ole ymmärtänyt koskaan. Genre. Minulle on olemassa vain biisejä. Esimerkiksi Mozartin ”40. sinfonia” osoittautui tosi hienoksi biisiksi, samoin CCR:n ”Playing In A Travelling Band”, Juhani Pohjanmiehen ”Kuubalainen serenaadi” ja Kalle Fältin ”Varttii Vaille”.

Itselläni on työn alla pitkäsoittolevy, mutta jos pitäisi määrittää mihin genreen se kuuluu, menee sormi suuhun. Ne on lauluja, laulun poikasia, joilla on jotain kerrottavaa. Kai ne on sitten vaikka gospelia. Tai punkkia. 

Typeryys

Kansainvälisesti arvostettu italialainen taloushistorioitsija Carlo M. Cipolla (1922-2000) julkaisi 1976 rajoitettuna painoksena tutkimuksensa The Basic Laws of Human Stupidity. Hän oli löytänyt ihmisryhmän, joka tuotti ihmiskunnalle ylimääräisen taakan, lisäannoksen vaikeuksia joka päivä. Tutkimuksen taustalla oli pyrkimys tunnistaa ja neutralisoida eräs ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta varjostava pimeä puoli.

"Tämä ryhmä on paljon vaikutusvaltaisempi kuin mafia, sotateollisuus tai kansainväliset vallankumoukselliset voimat - se on järjestäytymätön, kartoittamaton joukko, jolla ei ole johtajaa eikä sääntöjä mutta joka toimii silti täydellisessä yhteisymmärryksessä kuin näkymättömän käden ohjaamana niin, että ryhmän jäsenet vahvistavat toistensa toimintaa."

Ryhmän nimi on Typeryys. Sen kokonaislukumäärä arvioidaan aina liian pieneksi. Kirjoittaja hämmästelee, että nekin joita on tottunut pitämään järkevinä ja älykkäinä, osoittautuvat häpeämättömän typeriksi. Hän ei lähde julkistamaan typerysten tarkkaa osuutta väestöstä koska lukema osoittautuisi joka tapauksessa liian pieneksi.

"Se, että typerys syntyy typeryksenä, on ennalta määrätty." Cipolla ihmettelee, että typeryksiä on prosentuaalisesti yhtä paljon sekä pienissä että suurissa ihmisryhmissä. Koulutustaustoilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Hakeutuipa ihminen hienompiin ympyröihin tai pakenisi Polynesian viidakoihin, eläisi riettaasti tai sulkeutuisi luostariin, ympärillä olisi aina tietty määrä typeryksiä ja se määrä ylittäisi aina odotukset.

Cipolla olettaa, että ihmiset jakautuvat neljään peruskategoriaan: avuttomat, älykkäät, roistot ja typerykset. Typerys on henkilö, joka aiheuttaa toiselle ihmiselle tai ryhmälle vahinkoa hyötymättä siitä itse tai jopa aiheuttaen vahinkoa itselleen. Avuton ihminen saattaa toimia joskus älykkäästi ja toisinaan roiston tavoin. Täydellinen roisto on sellainen, joka toiminnallaan aiheuttaa toiselle yhtä suuren tappion kuin itselleen hyödyn.

Typerykset ovat pohjimmiltaan vaarallisia, koska järkevien ihmisten on vaikea käsittää järjetöntä käytöstä. Typerys kiusaa muita vailla sen kummempia tarkoitusperiä tai suunnitelmia ja tekee sen täysin ennakoimattomasti ja täysin yllättävissä paikoissa. Typerysten kanssa veljeilystä joutuu poikkeuksetta maksamaan kalliisti, ajasta, paikasta ja olosuhteista riippumatta.

"Typerys on kaikista neljästä ihmistyypistä vaarallisin", tiivistää prof. Cipolla ja jatkaa "Typerys on vaarallisempi kuin roisto".

(Carlo M. Cipolla: Inhimillisen typeryyden peruslait. Minerva 2013)

Ytimessä

Viikko sitten ukkonen särki modemin tietokoneestamme. Kesti ennen kuin huoltomies saatiin paikalle. Hän sanoi töitä piisaavan. Nettiuutiset jäivät lukematta. Onneksi vanha, uskollinen Kaleva kolahti postilaatikkoon. Mietiskelin verkottomina päivinä, miten meidän kävisi ilman paperilehtiä.

Ihmiset ajetaan kaupunkeihin niin kuin karja aitauksiin. Ulospääsyä ei ole. Työ karkaa käsistä, unohtuu. Vaimoväki Naantalissa tuli ennen vanhaan toimeen pesemällä pyykkiä toisilleen. Nyt sellainen ei toimi. Valtiovalta harkitsee talkootyönkin verottamista.

Kaikki uusiksi on päivän iskulause. Paavo Haavikko sanoi ettei kaipaa uudistuksia. Asiat ovat jo kyllin huonosti. Lakeja tehtaillaan niin tiukkaan tahtiin etteivät juristitkaan kykene niitä hallitsemaan. Sääntöjä ja asetuksia laaditaan, mutta niiden noudattamista ei valvota.

Saksa pyrkii luopumaan ydinenergiasta vuoteen -20 mennessä. Ruotsi on tehnyt vastaavan päätöksen jo aiemmin, mutta siitä ei puhuta enää. Japani pysäytti Fukushiman onnettomuuden jälkeen ydinvoimalansa, mutta on vähin äänin käynnistänyt ne uudelleen.

Kybersodan mahdollisuus on yhtä todellinen kuin ilmastonmuutos. Sellaiseen sotaan ei välttämättä  tarvita armeijoita. Yksi tsunami pystyi tuhoamaan Fukushiman ydinvoimalan. Atomisodan mahdollisuuskaan ei ole poissuljettu. Kun olemassaolo rakentuu energian saannin ja tietoverkkojen varaan, niiden äkilliset katkokset saattavat aiheuttaa totaalista tuhoa.

Ihmiskunta on kasvanut ylisuuriin mittoihin. Suomen kaltainen pieni, puolueeton maa jää jalkoihin. Berliini, Bryssel ja Frankfurt hallitsevat. Suomi on kuulunut hyvinvointivaltioiksi kutsuttuun pohjoismaiseen perheeseen. EU:ssa se on pyrkinyt hallinnolliseen ytimeen. Suurvalta, jota EU edustaa, ei tunne eikä tunnusta hyvinvointivaltiota.

Maatalousvaltainen Suomi on kesannolla. Komeat kylät, tilat ja talot ovat tyhjentyneet. Moottoritiet ohittavat ne kaukaa. On kiire päästä osille Barentsin meren öljylähteistä. Luomuruoan sijasta syömme ennen pitkää teollista, geenimuunneltua muonaa. Rakennamme ydinvoimaloita.

Sitäkö on ytimessä oleminen?

Gryndareiden valtakunta

Isä tuossa kirjoitti hienosta suomalaisesta arkkitehtuurista ja mainitsi ylöspäin kasvavista rakennuksista teiden jäädessä ahtaalle myöhempää kehitystä ajatellen. Minusta niitä ylöspäin kasvavia rakennelmia voisi joskus kyllä käyttää ihan hyötytarkoituksiin.

Olen itse saanut seurata rakkaan kotikyläni, Oulunsalon, keskustan kasvamista (=hajoamista) 1980-luvun puolivälistä lähtien. Siinä on tarina, joka hakee vertaistaan siinä, miten pieleen niin pienellä alueella asiat voidaan laittaa keskustan rakentamisen suhteen.

Ensin saatiin keskustaan upea kunnantalo ja muutamia vuosia sen jälkeen siihen viereen uusi yrittäjätalo. Sitten alkoi syntyä tarvetta uusille kauppatiloille (en tiedä kenen mielestä, mutta veikkaan gryndareita), ja niin kuoli kylän keskusta. Kauppakeskus Kapteeni rakennettiin jostain ihan käsittämättömästä syystä mahdollisimman kauas muista palveluista.

Näin maallikon näkökulmasta ei voi ymmärtää, miksi Kapteenia ei tehty siihen keskustaan. Tilaa ei kuulemma ollut, mutta miksi ei rakennettu ylöspäin kunnantalon ja yrittäjätalon arkkitehtuurin hengessä? Olisi syntynyt hieno, upea, viihtyisä ja toimiva keskus. Terveyspalvelut olisi voinut siirtää sinne Kapteenin nykyiselle paikalle. Veikkaan, että olisi syntynyt hienoa ja toimivaa arkkitehtuuria, jossa myöskin vuosittainen kesätori olisi lopultakin toiminut luontevasti. Nyt kauppakeskus Kapteeni taistelee henkeen ja vereen, että uusi S-kauppa ei pääsisi rakentamaan Hailuodontien risteykseen. Niinpä niin, Kapteenin kaupat ovat kuolemassa, rotat lähtemässä!

Itsekin Oulunsalossa yrittäjänä toimineena voin sanoa, että se oli kaikista tekemistäni ammateista toiseksi raskainta työtä. Ei käy kateeksi kollegoille!

Markus

P.S. Koska lukijaa jäi kuitenkin vaivaamaan, että mikä se raskain sitten oli, niin sanottakoon sekin: eka luokan opettajan toimi.

"Minä en arvosta mitään!"

Oulun kesäyliopisto järjesti elokuussa 1968 laajan "Pohjola 2000" seminaarin Pohjankartanossa. Arvioitiin ja ennustettiin monenkarvaisen väen voimin, millaista elämä Pohjolassa tulisi olemaan 30-40 vuoden kuluttua. Yhtä asiaa, sitä että Suomi olisi silloin Euroopan Unionin jäsen, ei kukaan osannut uneksiakaan.

Päätösesitelmän pitäjäksi oli kutsuttu akateemikko Alvar Aalto. Hän oli kotiutunut Suomeen hankittuaan huomattavan maineen ja kuuluisuuden ulkomailta. Suomessa ei osattu ymmärtää oliko Aalto lintu vai kala. Erottajan vessa oli ensimmäinen kotimainen arkkitehtooninen työ, jonka kotimaa tarjosi. Sitä me ennakkoluulottomat älyköt kävimme Hesan reissuilla ihastelemassa.

Suomessa oli käynnissä voimakas jälleenrakennusbuumi sotien jälkeen. Julkisia rakennuksia varten järjestettiin runsaasti arkkitehtuurikilpailuja. Aallon toimisto osallistui ja voitti yleensä kaikki mihin  osallistui. Sitä kautta se sai kunnon tehtäviä. Hänet oli toki valittu jäseneksi Suomen akatemiaan, vaikka epäilijät sanoivatkin akatemian maineen olevan sen takia mennyttä.

Aalto mainitsi esitelmässään useaan otteeseen Oulun yliopiston rakennustaiteellisen fakulteetin. Se oli hänen mielestään hyvässä tasapainossa heilumatta liikaa kumpaankaan äärilaitaan. Sen ensimmäisenä johtajana toimi hänen ystävänsä sekä entinen työkaverinsa Olli Pöyry. Pohjankartanon sali oli täynnä paitsi oululaista kulttuuriväkeä, myös arkkitehtiylioppilaita.

Aalto korosti esitelmässään asemakaavoituksen merkitystä. Hän kertoi eurooppalaisista kaupungeista, jotka oli rakennettu uudelleen roomalaisten sotaleirien asemakaavoihin. Kaikkialla muuallakin kaupungit kasvoivat pelkästään yhteen suuntaan, ylöspäin. Kapeat kadut eivät sitten kyenneet hoitamaan liikennettä eivätkä muutakaan normaalia toimintaa.

Kaupungin tarjoamilla päivällisillä minut ja Erno Paasilinna oli istutettu Alvar Aaltoa ja Kalevan päätoimittajaa ynnä kaupunginhallituksen puheenjohtaja Valtteri Näsiä vastapäätä. Kaiketi arveltiin, että Pohjoisen kulttuurilehden rämäpäisinä edustajina hyvinkin sopisimme siihen. Niin kuin sovimmekin.

Aalto ylisti Näsille Oulun erinomaisuutta kaupunkirakentamisessa. Hän oli sopimassa Koskikeskuksen kaavoittamisesta. Me olimme lehdessämme arvostelleet jyrkästi Tuiran sotkuista asemakaavaa. Niinpä en malttanut olla huomauttamatta Aallolle, että olen yllättynyt siitä, kuinka paljon hän arvostaa oululaista kaupunkirakentamista.

Silloin Alvar Aallon silmät välähtivät. Hän murahti toisesta suupielestään kuin Jope Ruonansuu sivupersoonassaan: "Minä en arvosta mitään!" Kun sitten tuli kahvin ja konjakin vuoro, hän kääntyi minuun päin, kohotti lasinsa ja iski silmää.

Asia oli ymmärretty ja kuitattu molemmin puolin.

Kultainen ruokakortti

Talvisodan aattona vuonna 1939 oululainen liikemies ja hotellin omistaja Arvo Liski julkaisi "Kultainen ruokakortti" nimisen kirjasen. Se lupaa parantaa tuberkuloosin suomalaisella ruualla ja juomalla. Kun tämä tauti nostaa päätään Venäjällä, se voi tulla turistien myötä meillekin, joten Arvo Liskin neuvot voivat olla paikallaan tässä ja nyt.

Kun ruokailet tämän kortin ruokajärjestyksen mukaan, niin poistaa se lapamadot vatsastasi ja tappaa niitten munat verestäsi, sen jälkeen paranee tuberkuloosi ja hermostuneisuus, lupaa vihkonen. Liski kertoo viettäneensä 20 turhaa kuukautta parantolassa Sveitsin Davosissa. Siellä eivät auttaneet lääkkeet, ei lääkärit, ei pihkainen metsä eikä vuoristoilma.

Kirjoittaja kertoo olleensa Oulun läänin kuuluisin sairas. Hänellä oli oikean keuhkon alapäässä 4,5x 7 cm reikä, väliläppä oli pintatuberkuloottinen samoin kuin vasemman keuhkon alaläppäkin, lisäksi minulla oli munuaistauti, sydäntauti, takapukamia, napakohju ja tuberkelipaiseita, kertoo Liski. Olin täysi Latsarus, melkeinpä haudattu kaulaa myöten.

Hän oli pannut merkille ettei tuberkuloosia ole ilman lapamatoja, eikä paljon hermostuneita ihmisiäkään. Sairaalassa niitä oli ajettu pois filikoonilla, mutta turhaan. Kun hän erään toverin neuvosta otti illalla yhden täyden ruokalusikallisen haulin kokoiseksi hienonnettua valkosipulia veden kera, niin aamulla hän oli toinen mies.

Mutta, hän neuvoo, kun ajat lapamatojasi pois, sinulla pitää valkosipulin lisäksi olla ehdottomasti pöytäviinaa kotonasi. "Minä otin heti aamulla 5 cl:n ryypyn, toisen päivällä ja illalla nukkumaan mennessäni kolmannen." Tätä hoitomenetelmää on sitten jatkettava joka päivä. Valkosipulia on aterian päälle syötävä 2 gr. päivässä ja lisättävä sitä ja tavallista sipulia kaikkiin keittoihin ja muihin ruokiin mihin sipuli sopii.

Sinun on pidettävä aina saatavilla vähintäin litra viinaa. Taistelu näitä sisässäsi olevia lohikäärmeitä vastaan jatkuu. Ne nimittäin munivat suoraan vereesi ja tässä juuri on tuberkelin suurin salaisuus. Koukkuleukalapamatojen ulosajossa menee 1 ja 2 asteen tuberkuloottiselta aikaa vähintäin 3 kuukautta ja 3 asteen tuberkuloottiselta vähintäin 6 kuukautta.

Maidosta ja piimästä on kokonaan kieltäydyttävä sillä ne ovat lapamatojen suurinta herkkua. Jos niitä käytät niin tämän kirjan neuvot eivät auta. Sairaan on saatava yksi kerta päivässä sianlihaa 100-150 gr, ja samoin raavaanlihaa, joko sopassa, paistettuna tai keitettynä. Kaikki happamet marjaruat ovat täyterehuna kaikille ihmisille parhaita.

Kirjoittaja päättää kirjasensa laajaan "alkohoolin" ylistykseen. Raitis kansa rappeutuu hänen mukaansa niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. "Meidän viinamme on ala-arvoista 32% litkua, se ei suojaa lapamatotartuntaa vastaan, vaan turvottaa vatsan ja on nautintona myös jo kasvaneille lapamadoille. Se ei polta niitä pois kuten 50% ruokaviina tekee."

Liski aikoo kirjoittaa tohtori Durbanille Davosiin, joka oli 14 vuotta sitten pyytänyt häntä kertomaan terveydentilastaan. "...nyt minä kyllä kirjoitan hänelle ja ilmoitan, että minä en tuberkuloositautiin tule koskaan kuolemaan, koska olen nyt jo terveeksi onnellisesti parantunut tämän kirjan hoitomenetelmän mukaan."

Maailmanselitys

1900-luvulle asti tieteellinen maailmankuva oli perustunut aristoteeliseen käsitykseen staattisesta universumista. Mikään koskaan ei ollut alkanut eikä tulisi päättymään. Sitten 3. luokan asiantuntijana Bernin patenttitoimistossa työskentelevä virkamies löi fyysikkojen ällisteltäväksi kaavan E = mc². Hänen nimensä oli Albert Einstein.

Jumala ei pelaa noppaa, oli mies sanonut ja tarkentanut maailman alkaneen joskus 15 miljardia vuotta sitten nollapisteestä. Siis tyhjästä. Avaruus oli hänen mukaansa täynnä nollapiste-energiaa ja se oli suurin kaikista energioista. Nollapiste oli aikanaan räjähtänyt päästäen valloilleen kaiken energiansa. Se loi tämän kaikkiin suuntiin edelleen laajenevan maailmamme kaikkeuden.

Yleinen suhteellisuusteoria ei tiedä mitä oli ennen alkuräjähdystä. Varmaan se oli edellinen loppuun käytetty maailmankaikkeus. Kerrotaan ettei suhteellisuusteoriaa pitkään aikaan ymmärtänyt kuin yksi tiedemies ja hänkin väärin. Vähitellen opittiin kuitenkin käsittämään, mitä Einsteinin lanseeraama neljäs ulottuvuus tarkoitti.

Siihen asti olimme eläneet kolmiulotteisessa maailmassa: pituus, leveys ja korkeus. Nyt tuli aika mukaan. Pystyttiin osoittamaan, että ääntä nopeammassa suihkukoneessa kello kävi hiukan hitaammin kuin maissa. Korkeamman matematiikan puolella selitettiin, että valon nopeudella kiidettäessä aika pysähtyisi koppinaan. Sitä ei pystytä kokeellisesti todistamaan, koska ihminen ei pääse valon nopeutta lähellekään.

"Olen jälleen sorkkinut painovoimateoriaa tavalla, joka riittäisi syyksi, jos minut haluttaisiin sulkea hullujenhuoneelle", Einstein kirjoitti. Häntä nimittäin huolestutti maailmankaikkeuden tuhoutuminen loppurysäykseen niin paljon, että hän lisäsi yleiseen suhteellisuusteoriaan kosmologisen vakion, jollaisesta ei ollut mitään havaintoja ja jota hän itsekin myöhemmin piti emämunauksena.

Nyt kuitenkin tiedemiehet, matemaatikot etunenässä pitävät kosmologista vakiota hyvinkin mahdollisena. Siihen ei kuitenkaan riitä neljä ulottuvuutta, vaan tarvitaan 10, tai peräti yksitoista. Jos aika-avaruus on vielä jotenkin käsitettävissä, nämä uudet ulottuvuudet ovat niin pieniä ettei niitä voi havaita nykyisillä laitteilla lainkaan. Ne ovat yhtä tosia kuin matematiikka.

Em. perusteella maailmankaikkeutemme ei päätyisikään loppurysäykseen, vaan laajenee ikuisesti - kunnes vähitellen jäähtyy ja menehtyy lopulta lämmön puutteeseen, lämpökuolemaan. Olisiko se nyt sitten parempi vaihtoehto kuin se toinen, nimittäin kutistuminen ja kuoleminen lämpöhelvettiin?

Vai meneekö kaikki lopulta ihan toisin? Ja mitä se meille kuuluu!

Jonkun puolella jotain vastaan

Minäkin täällä tänään, viimeinkin. Isä tuossa alla kirjoitellut hienoja juttuja - hänellä näköjään tyyli yhä vain paranee iän myötä! 

Tässä äskettäin muutama jenkkituttavani oli huolissaan siitä, että heidän presidenttinsä piti pitkän puheen ilmaston muutoksesta. Heidän mielestään presidentti yrittää tuolla tyhjänpäiväisellä asialla johtaa ihmisten huomion pois niistä asioista, jotka oikeasti olisivat tärkeitä. Heidän argumenttinsa olivat nasevia, mutta toisaalta samoilla argumenteilla olisi voinut teilata heidänkin näkemyksensä. Yllättävää oli minusta se fanaattisuus ja yksisilmäisyys, jolla he asiansa ilmaisivat.

Ymmärsin aika pian, ettei heidän kanssaan kannata jatkaa keskustelua tuosta aiheesta sen enempää kuin vaikkapa julkisesta terveydenhuollosta, koulutuksesta, tai muistakaan heidän nykyisen presidenttinsä tärkeinä esiin nostamista asioista. Sitä en tiedä, johtuuko heidän asenteensa presidentin puolueesta vai ihonväristä. Vaikutti kuitenkin siltä, että jokainen heille esitetty 'hyväksytystä kaavasta' poikkeava mielipide kimpoaa pois, ja jokainen hyväksyttyyn kaavaan sopiva mielipide otetaan heti lämpimästi vastaan. He olivat selvästikin jonkun puolella jotain vastaan.

Kuulostaako tutulta? Samaan mustavalkoisuuteen törmää kaikkialla, koska sellaisia me ihmiset olemme. Samaan aikaan, kun uskovaiset ovat lähettämässä ateisteja helvettiin, ateistit huutelevat varoituksia uskovaisista. Yhdet ovat poliittisesti yhtä mieltä, toiset toista. Yhdet ovat hiphoppareita, toiset rokkareita. Toisten mielestä kuolemantuomio tappamisesta on oikein, toisten mielestä ei. Joidenkin mielestä yhdistyksessä voidaan kaapata valta enemmistön niin halutessa, toisten mielestä ei. On oltava jonkun puolella jotain vastaan. 

Pahimpia ovat kuitenkin he, jotka eivät ole kenenkään puolella ketään vastaan. He, jotka katsovat asioita asioina ja ottavat niihin kantaa kulloisenkin asian ja tilanteen mukaan. Kiistakumppanien silmissä he ovat kelvottomia kelmejä, pahimpia pettureita, nuoleskelijoita, kätyreitä ja joo-joo-miehiä/naisia, joilla ei ole omaa mielipidettä ja jotka vain sotkevat koko taistelutantereen. Kumpikaan osapuoli ei tee heillä mitään, koska he eivät ole kummankaan puolella toista vastaan, vaan sekoittavat taistelua nostamalla keskusteluun yksittäisiä asioita. 

Ihan tosi, onko tämä yhteiskuntamme rakennettu niin, että on pakko kuulua johonkin ryhmään, aatteeseen tai ideologiaan? Onko niin, että omaa ääntään ei kertakaikkiaan vain voi saada kuuluviin? Onko niin, että on pakko äänestää jotain puoluetta ja luottaa siihen, että se puolue sitten toimii haluamallani tavalla, eikä vain aatteen puolesta toista aatetta vastaan?

Vai onko niin, että nykyteknologia mahdollistaisi suorat kansanäänestykset asiassa kuin asiassa, jolloin hallituksesta, eduskunnasta, valtuustoista, yhdistyksistä ja jopa taloyhtiöistä voitaisiin vähentää porukka minimiin? 

Päättäjät eivät halua tätä, koska se ei kuulemma toimi. Sveitsissä se kuitenkin kuuluu toimivan jo aika hyvin. 

Pitää siis olla jonkun puolella jotain vastaan? No, meitsi on uudistamisen puolella vanhanaikaisuutta vastaan... se on aina johtanut lopulta parempaan. Paitsi silloin, kun se alkoi.