lauantai 25. lokakuuta 2014

Minä ja MOZART antti vihinen

Antti Vihinen on kirjoittanut kunnianhimoisen kirjan Minä ja MOZART. Vihinen toimi Lahden Sibeliustalon toimitusjohtajana 1999-2010 ja sen jälkeen kulttuuriteorian professorina Saksan Karlsruhessa. Hän on väitellyt torhoriksi Sibeliuksen natsiyhteyksistä. Nuorempana Vihinen on ollut Tampereen rokkareiden treenikämpillä ja keikkabusseissa, joten luontevasti Eppu Normaali vilahtaa kirjassa siinä kuin Beethoven tai Wagnerkin.

Ymmärtääkseni Vihinen minänsä näyttävällä osuudella haluaa tuoda Mozartin lähemmäs meitä tavallisia kuolevaisia. Mozart sai havaita tavallisen kansan Wienin tai Prahan kaduilla kiintyneen Don Giovannin melodioihin laulamalla niitä. Yläluokka torjui mokoman rienaoopperan. Siinähän sankari estottomasti pyrkii jokaisen hameen alle.

Kun on tärkeää korostaa Mozartin olevan kova panomies eli hässijä, käyneen paskalla Pariisissa ja jahdanneen pillun muotoista pilveä sekä olleen kova piereskelijä, miettii hetken meneekö kirjailija kaunokirjallisuuden puolelle. Kun kuitenkin Mozart lapsesta pitäen oli joutunut opiskelemaan hovien etiketit, tunsi enemmän kuninkaita, ruhtinaita ja valtiomiehiä kuin poliitikot, osasi kieliä, häntä olisi enemmänkin voinut käyttää pr-miehenä. Sellaisena hänestä kilpailivat niin kotikaupunki Salzburg kuin mahtava Wienikin.

 Amadeus oli ollut lapsena kuuluisa ja mainettaan hän pyrki pitämään yllä edelleen. Vakinaista virkaa hän kuitenkaan ei onnistunut saamaan kuten ei isänsäkään. Hän sävelsi suunnattoman määrän musiikkia moniin tarpeisiin. Taikahuilu jäi viimeiseksi mestariteokseksi. Se vei hänen voimansa. Sielunmessua hän ei saanut valmiiksi, vaan sen täydensivät toiset. Milos Formanin Amadeus elokuvassa Salieri on pantu sielunmessun kavalaksi tilaajaksi. Se ei pidä paikkaansa.

Vihinen sivuuttaa Salierin roolin muutamalla kommentilla. Italialaiset muusikot hallitsivat Wienissä ja koko Saksassa. Se on tosiasia. Mozartin elämä ja rooli muusikkona loi uudeksi koko taiteilijakäsitteen. Kirja tuo sen hyvin esille. Mozartin jälkeen ja kunniaksi syntyivät ensimmäiset konserttisalit ja musiikkiakatemiat. Syntyi koko saksalainen musiikkikäsitys ja maailma, joka levisi ympäri maailman. Mozartin brändi tällä hetkellä on suurempi kuin Beethovenin, Picasson tai Andy Warholin.

Vihisen Minä ja Mozart lähes 500-sivuisena on lukemisen arvoinen siinäkin mielessä, että jokainen musiikkiteos sisältää luettelonumeron. Näin todellinen fani voi halutessaan seurata konkreettisesti mitä ja millaista musiikkia maestro milloinkin sävelsi. Ehkä Mozartin todellinen asema aikalaistensa silmissä todentuu konkreettisesti siinä ettei hänen hautapaikkaansa tunneta. Edes Kontanze, vaimo ei ollut hautaamassa miestään. Mozartista ei liioin ole yhtään ammattitaiteilijan tekemää muotokuvaa.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

KÖYHÄN MIEHEN JERUSALEM Ville Ranta

Eeli Aalto
Kirja päättyy kymmenen vuotta sitten tehtyyn Jerusalemin matkaan. Sen tarkoituksena oli arkirasitteista vapautuneena luoda uusi kirja kuukaudessa paikan päällä. Kuinka kävikään? "Olin yksin, mutten tehnyt mitään." Hän etsii rutiineja ja ajatuksia, mutta niitä ei tule. Hän kävelee pitkin katuja piirtäen niitä. "Pelkään
mielikuvia elämästä, joka minulla jo on".

Kirjassa ei ole pienintäkään viittausta maailman politiikkaan tai Israelin ja palestiinalaisten väliseen skismaan. Kysymys on hänen kannaltaan paljon suuremmasta asiasta: "Tämä on kysymys, jonka minä esitän elämälle: miksi neroutta ei esiinny paljon missään, mutta S-marketteja on kaikkialla? Miksi vanhenen niin nopeasti? Ja ennen kaikkea, miksi minulle tulee koko ajan lisää lapsia?"

Ranta syöksyy sellaisella intensiteetillä itsensä ja lähipiirinsä ongelmiin, että ne alkavat saada yleistä merkitystä. "Minut oli suistanut raiteiltani se, että entinen vaimoni oli muuttamassa pois kaupungista ja ottamassa lapset mukaansa."

Hän kirjoittaa ja piirtää elämänsä ilman muuta suunnitelmaa, kuin se mikä on kulloinkin tässä ja nyt. Kuvat kommentteineen on koottu "luvuiksi" tyyliin: 1. Merkintöjä muutamista järkytyksistä, 2. Merkintöjä toisten ihmisten kanssa olemisesta tai 3. Merkintöjä tunteiden ylivoimasta jne.

Kirja on hyvin kaunis. Valkoiselle paperille piirtyvät mustat kynän jäljet hienosti. Ainoa väri näiden lisäksi on kulta kansissa. Vihan ja raivoamisen jäljet piirroksina eivät tietenkään ole kauniita (s.13). Jos sitä yrittäisi sovittaa johonkin taidesuuntaukseen, niin ekspressionismiin se viittaisi. Rehellisen ja toden makuista kuvaus on niin kuin koko aukeamalta (s.38-39) levittyvä "Lauantai-illan hiljaisuus" kauneudessaan tai imettävä äiti (s.143), kun "Yht´äkkiä ikuisuuden tyhjyydestä ilmestyy ihminen, joka ei vielä äsken ollut täällä."

Ajatellessani Ville Rannan henkilöä ja taidetta mieleeni tulee kirjalliselta puolelta Timo K. Mukka ja kuvataiteilijoista Åke Mattas. Ranta on kymmenessä vuodessa luonut 12 teosta, Mukka kirjoitti kuudessa vuodessa 9 kirjaa, Mattas oli kuollessaan vasta 42 vuotias. Kaikki kolme repivät taiteensa omasta elämästä, niin -  ELÄMÄSTÄ.

Maailmankaikkeutta voi funtsia tähtiä katselemalla, tai päivittelemällä suurvaltapolitiikan julmuutta, mutta voi sitä lähestyä myös menemällä sisään päin, itseensä. "Kukaan tai mikään ulkopuolellani ei estä mua tekemästä työtä. Sisäpuolella sen sijaan on paljon esteitä."(Ranta)

Sarjakuva taidemuotona on ottanut haltuunsa sen, minkä kuvataide hylkäsi, nimittäin tarinan kerronnan. Samalla se on harpannut pitkän askeleen tähän päivään, tosielämään ja arkeen, elämisen hankaluuteen. Jos tämä kirjallisuuden muoto asettaa tekijöille tuplavaatimukset, siis tekstin ja kuvan yhteisvaikutuksen hallinnan, niin sama koskee myös lukijoita luetun ymmärtämisen suhteen.

Ville Ranta palkittiin tänä vuonna "Kyllä eikä ei" teoksellaan sarjakuva Finlandialla. Teos on käännetty ranskaksi.

Eeli Aalto


maanantai 18. elokuuta 2014

eeli aalto
KAIKKI OIKEIN Anna-Leena Härkönen

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut hyvän kirjan, romaanin, jonka jokaisen lottoajan kannattaa lukea. Asiantuntijat sanovat, että kaikki haluaisivat voittaa lotossa, mutta kukaan ei haluaisi olla lottovoittaja. Ihmiset lottoavat voidakseen viikon unelmoida, mitä tekisivät jos voittaisivat.

Kukapa ei olisi ajatuksissaan askarrellut kysymyksellä mitä sitten, jos yhtenä päivänä huomaisi olevansa miljonääri noin vain, äkikseltään. Varmaan olo menisi sekaisin, ajatukset hämärtyisivät. Härkösen romaani panee täydet valot päälle kuvatessaan Eevi ja Kari Puttosen elämää heidän voittaessaan 7 miljoonaa lotossa. Kirja on niin toden tuntuinen, että välillä kyselee onko tämä faktaa vai fiktiota.

Jälkeenpäin Eevi päättelee: -Ei lottovoitto aiheuttanut mitään. Se vain tönäisi liikkeelle asioita, jotka olisivat tapahtuneet muutenkin. Niin paljon oli jo ollut menossa päin helvettiä.

Kosmetologi Eevi Puttonen oli töistä tultuaan ostanut konetäytetyn lottokupongin. Yleensä hän ei lotonnut. Se kuponki vain sattui voittamaan. Kari oli töissä tavaratalon musiikkiosastolla toimien iltaisin keikkamuusikkona. Lottovoitto sai hänet kuvittelemaan mielettömiä. -Mä haluan tehdä jotain sikakreisiä, Kari sanoi. - Vuokrata viiskytkaks taksia ja pelata niillä pasianssia torilla. Istusin kaupungintalon rappusilla ja antasin kuskeille ohjeita radiopuhelimella. Noin niin ku aluksi.

Kenelle kerrottaisiin voitosta? Härkönen piirtää tarkasti ja taidokkaasti heitä lähellä olevat ihmiset. Pankista on kysyttävä, mihin kannattaa sijoittaa. Ensin kyllä repäistään vapaalle. Uusi asunto on ostettava parhaasta kaupunginosasta. Niin ja Kari haluaa uuden auton, Mersun tai Ferrarin.

Eevi haluaa tehdä yksin luxusmatkan, lentää Royal-Class-paikassa ja asua hotellissa, missä hänellä on oltava oma uima-allas. Kaikki tämä tapahtuu. Hesalaisessa lelukaupassa hän kohtaa sattumalta vanhan koulukiusaajansa Virven. Yksinhuoltaja saa potkut työstään, kun Eevi ostaa koko kaupan, jolla hän ei tee mitään. Sitä  mukaa kun toiveet toteutuvat ne menettävät merkityksensä.

-Jonkinlainen identiteettikriisi voitto aina on, oli veikkauksen virkailija heitä valistanut. Kari oli aina juonut. Nyt hän joi enemmän. -Mun pikku hiiripiiras on ihan hermona, hän hohotti Eeville. Pankissa sijoitusneuvoja sai heidän päänsä lopullisesti sekaisin. Tätäkö he olivat tulleet tänne kuuntelemaan? Tervetuloa todellisuuteen, ette te niin rikkaita olekaan kuin kuvittelitte. Ja Eevin todellisuus oli tämä: jos rahat loppuisivat, hän joutuisi takaisin sinne mistä tuli ja sen jälkeen hän hirttäytyisi.

 -Niin. Miten mä tän selittäisin? Sitä iloa, jonka sai lapsena vappupallosta, ei saa takas enää koskaan. Ja sen saman pallon perässä sitä silti yrittää ravata.

Kaikki haaveilevat rahasta. "Kaikki oikein" romaanissaan Härkönen on tyypillisimmillään ja parhaimmillaan. Karsealla huumorilla marinoitua inhimillistä draamaa.

Anna-Leena Härkönen
Kaikki oikein, Otava 2014


torstai 3. lokakuuta 2013

eeli aalto CITIZEN PETER

Peter von Baghin täyttäessä tänä vuonna 70, hänen kunniakseen LIKE on julkaissut kaksi isoa teosta kuvaamaan mikä mies Citizen Peter on, ellei joku ennestään satu tietämään. Toinen käsittelee Petteriä ja hänen tekemisiään, toinen on suurteos Chaplinista: "Olen halunnut hahmottaa kokonaiskuvan Chaplinin tuotannosta ja tekijyydestä", sanoo Bagh.

Nämä kaksi kirjaa panevat lukijan pään pyörälle. Petteriä ei voi verrata kehenkään toiseen, kukaan ei tiedä elokuvasta niin paljon, koska hän tietää kaiken. Siltä minusta on aina tuntunut. Melkein 500 sivua Chaplin tutkintaa ja tulkintaa on ainutlaatuinen maailmassa. Siinä on Tietofinlandian arvoinen teos!

Antti Alanen ja Olaf Möller ovat toimittaneet varsinaisen Sammon salaisuuden eli kirjallisen selvityksen millainen mies Peter von Bagh on kansainvälisen cinefilian perspektiivistä. "50 lahjakasta ihmistä osallistui kirjan tekoon innostavilla teksteillä ja kuvilla haluten näin myös onnitella syntymäpäiväsankaria."

Citizen Peter luo paitsi elävän kuvan Petteristä myös etevän kuvauksen lähihistoriasta 1960-luvun undergroundista nykypäivään. Kirjoittajat todella tuntevat henkilön ja alan mistä kirjoittavat. Asiat ilmaistaan niin kuin ne olivat ja tapahtuivat. M. A. Numminen kertoo mitä kolme "Esiintyvät sosiologit" nimellä toimivaa radikaalia eli Petteri, Pekka Gronow ja M.A. saivat aikaan.

Petteri sai 60-luvun lopulla aikaan elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kokoillan leffan: "Kreivi". Sen huima idea ei mennyt läpi meillä vaikka olisi voinut olla alku toisenlaisen elokuvan ja Petterinkin syntyyn. Muistan elokuvan nähtyäni ajatelleeni, että nyt Petteri nousi uuteen ulottuvuuteen filmeissään.

Jukka Lindfors tuo esille tärkeän puolen Petterin osuudesta iskelmän nostamisessa sille kuuluvaan arvoonsa "kansakunnan salattuna muistina". 1970-luvun alkuvuosina Petteri tuotti ahkeraan tahtiin radio-ohjelmia, joissa musiikilla oli olennainen rooli. "Von Baghin Elvis!-biografian ja samoihin aikoihin ilmestyneen Olavi Virta-kirjan esseistinen ja kulttuurihistoriallinen ote oli elokuvakirjallisuudessa tuttua mutta aukoi suomalaisessa musiikkikirjoittamisessa ehdottoman uusia uria".

Kaisa Korhonen kirjoitti Ylioppilaslehteen 1965: Ystävälleni Peter von Baghille, / Ylioppilaslehden ja Parnasson filmikriitikolle, suurelle suomalaiselle / sanankäyttäjälle, haluan antaa / filmikameran, jotta hän tekisi hyvän / suomalaisen elokuvan. Tässä aihe: / Oulu. Lapsuus. Niityt keskusmielisairaalan / ympärillä; ankara isä. Yhteiskunnan / painostus...

Se oli ennustus, joka toteutui. Huhtikuussa 2013 oli "Muisteja" nimisen mestarillisen elokuvan maailmanensi-ilta Oulussa. Citizen Peter-kirja sisältää suunnattoman määrän ystävien kirjoittamia muistikuvia Petteristä ja hänen tekemisistään, joita on riittänyt näihin asti ja riittänee edelleen.

Vastaanottaessaan 4. 5. 2013 San Franciscossa Mel Novikoff Award palkintoa, Pacific Film Archiven kuraattori emerita Edith Kramer esitteli Petterin: "Mel Novikoff -palkinnon saajina on vuosien varrella ollut elokuva-alan osaajia laidasta laitaan: elokuvan tekijöitä, tuottajia, kriitikkoja, historioitsijoita ja arkistojen asiantuntijoita, - Peter von Bagh on KAIKKEA TÄTÄ!"


perjantai 27. syyskuuta 2013

eeli aalto REIDARIN KANSSA

On kaksi asiaa, missä minua ei unohdeta. Toinen on paskan heitto Oulun kaupunginteatterissa, (TV-elokuva Paskajuttu 1987), toinen on  Reidarin taiteen ja henkilön kuvaaminen: TV-elokuva "Reidarin värilliset aistimukset" 1973 ja kirja 1976. Nämä henkilöt ja tapahtumat tulivat osakseni, koska satuin olemaan paikalla.

Paskajuttu keräsi telkun ääreen 800 000 katsojaa ja Reidarin TV-elokuvaa pyöritettiin monina uusintoina kotimaassa ja lisäksi mm. Italiassa, Saksassa, Ruotsissa, Virossa, Tshekkoslovakiassa, Neuvostoliitossa ja Yhdysvalloissa.

1975 Reidar nimitettiin professoriksi. Siitä seurasi melkoinen rumba hänen ympärilleen. Reidarilla ei ollut harmainta aavistusta, miten hänen uudessa asemassaan tulisi käyttäytyä. Pitikö hänen, persmäkeä tunturin kupeessa laskettelevan, ryhtyä harjoittelemaan slalomia tms.

Eräänä iltana 1975 minulle soitti WSOY:n toimitusjohtaja Hannu Tarmio kysyen ryhtyisinkö kirjoittamaan kirjaa Reidarista. Silmät olivat pudota päästäni. Yleensä näille suurille kustannusjohtajille oli tehtävä monet temput ovia raapien ja anoen pääsyä kirjailijoiden joukkoon. Minulla ei ollut sellaista lahjakkuutta eikä tarvetta.

Selitin Tarmiolle etten ollut kirjailija enkä edes haaveillut kirjailijan urasta. Reidarilla on kirjailijaystäviä vaikka kuinka paljon, kysykää heiltä! Tarmio siihen ettei Reidar hyväksy muita kuin minut kirjoittajaksi. Ei auttanut kapinoida vastaan.

Tunsinhan minä Reidarin Ateneumin ajoista lähtien 1949. Hän lopetteli opintojaan Suomen Taideakatemian Koulussa, minä aloittelin. Rosa Liksom, joka Reidarin tavoin on suuri tietäjä ja nero, kuvaa tapaamistamme taideakatemiassa näin: "Katon ko Aalon Eeli maalaa ja aattelen, että tuohan on jo valmis maalari minhuun verrattuna."

Me sitten aloimme Reidarin kanssa yhdessä valmistamaan kirjaa hänestä ja hänen taiteestaan. Istuimme yhdessä hänen töittensä äärellä. Minä annoin mankan pyöriä tunti tolkulla ja kuuntelin Reidarin kertomusta töistään ja niiden synnystä. Minulla on dokumentaristin sielu, halusin löytää Reidarin äänen kirjoittamalla. En tietenkään ryhtynyt Lapin kieltä matkimaan.

Kun Reidarille ei kelvannut kuvaajaksikaan edes Matti Saanio, minä ehdotin Simo Ristaa, kuvanveistäjien Ben ja Essi Renwallin poikaa. Simon kanssa kävimme kuvaamassa Särestössä sarjan parasta Reidaria. Komea kirja siitä tuli.

Kun nyt avautuu Reidarin iso näyttely Oulun taidemuseossa (27.9.2013), lupauduin kertomaan TV-elokuvan ja kirjan taustoista. Kävin Reidarin taidemuseon sivuilta ja Wikipediasta tarkistamassa, mitä yhteistyöstäni Reidarin kanssa mainittaisiin. Paitsi että silmäni putosivat päästäni, myös mykistyin.

Reidarin oma museo ei tiennyt yhteisestä kirjastamme mitään. Oikeiden kirjailijoidan teokset lueteltiin, mutta Reidarin oma kirja kuvineen oli reputettu!


perjantai 6. syyskuuta 2013

eeli aalto SYDÄMEN ASIALLA

Toissa aamuna tunsin sydämeni lepattavan. En usko sen johtuneen Nokian kaupoista, vaikka arvelinkin Elopin vetäneen nokialaisia nenästä. Mittasin verenpaineen: oho, yläpaine oli romahtanut alle sataan. Pulssi sensijaan oli kivunnut sadan yläpuolelle.

Ei kun terveyskeskukseen! Sieltä olen vuosikymmenet saanut hoidot pulmiini. Kempele ei ole liittynyt muihin kuntiin, siksi kaiketi asiat hoituvat. Minut pyydettiin jäämään terveyskeskuksessa sijaitsevaan kunnansairaalaan tutkimuksia varten.

Sydämessäni todettiin eteisvärinä tai eteislepatus eli lääkärislangilla flimmeri. Yhdellä betasalpaajaa sisältävällä tabletilla lepatus muuttui normaaliksi sykkeeksi. Minulle päätettiin aloittaa Marevan-hoito. Nuorikin voi saada flimmerin monista syistä johtuen. Meikäläiselle riittää syyksi vanhuus. Eteisvärinä ei sinänsä ole kovin vaarallinen, mutta se voi johtaa aivo- tai sydäninfarktiin. Hoidolla pyritään ohentamaan veren liian voimakasta hyytymistä.

Vuorokausi kunnansairaalassa on hyvin mielenkiintoinen kokemus. Huonetoverini oli varmaan minun ikäiseni mies. Hän ei saanut sanaa suustaan yrittäen epätoivoisesti kiivetä kaiteiden ylitse sängystä pois. Kuulin hoitajien puheesta, että hän pääsisi huomenna "kotiin", so. vanhainkotiin.

Valveilla hän puhui jatkuvasti itsekseen. Sanoista en saanut selvää, ainoastaan ravihevoset toistuivat miehen muistissa. Odotin uteliaana millainen yö oli tulossa. Iltalääkkeet tekivät kuitenkin tehtävänsä. Yö oli rauhallinen. Minä en unilääkkeitä tarvitse.

 Potilaissa näyttäisi olevan huomattava joukko vanhainkotiin pääsyä odottavia. Harvoin olen aterioinut yhtä hiljaisessa pöydässä. Kaikki olivat kääntyneet sisäänpäin. En kuullut moitteita. Hoitajat tekivät parhaansa syöttääkseen potilaita, jotka eivät itse kyenneet.

Sairaala on hyväkuntoinen ja siisti. Panin merkille, kuinka esim. siivoojat toimivat ruoka-aikoina tarjoilijoina. Henkilökunta tekee kovaa työpäivää. Käytäviltä kuului iloinen puheen sorina. Tutkimusten jälkeen sain tarkan ohjeistuksen Marevan-hoidosta.

Kansalaiset vastustavat kuntaliitoksia. Ne hävittäisivät tällaisenkin pienen sairaalan. Kotiin tultuani näin  TV:stä,  kuinka pääministeri eduskunnassa vakuutti kuntaliitosten olevan täysin vapaa-ehtoisia. Vasta sitten, jos kunnat eivät liity vapaa-ehtoisesti, ne pakotetaan siihen.

Miksi kansanedustajat puhkesivat nauramaan?



maanantai 26. elokuuta 2013

eeli aalto/ Harry G. Frankfurt PASKAPUHEESTA

Lueskelen  hauskaa, mestariteokseksi luokiteltua emeritusprofessori Harry G. Frankfurtin tutkielmaa, jonka nimi on ytimekkäästi PASKAPUHEESTA. Vaikka ilmiö on mitä yleisin, sitä ei ole tutkittu niin paljon kuin valehtelua tai humpuukia. Näillä kolmella on yhteisiä piirteitä, jotka kuitenkin ovat erotettavissa toisistaan.

"Aionkin nyt ryhtyä muotoilemaan teoreettista näkemystä paskapuheesta lähinnä kokeilevan ja tutkivan filosofisen analyysin keinoin", kirjoittaja lupaa. Ilmaisua paskapuhe käytetään usein haukkumasanana, jolla ei ole tarkkaa kirjaimellista merkitystä.

Mainonta ja markkinointi sekä politiikka voisivat kirjoittajan mielestä olla paskapuheen eittämättömänä ja klassisena tyyppiesimerkkinä. Noilla aloilla työskentelee erittäin korkeasti oppineita käsityöläisiä, jotka käyttävät apunaan markkinatutkimusta, mielipidemittauksia ja psykologisia testauksia.

Paskanpuhuja ei suoranaisesti valehtele, mutta yrittää selitellä asioita parhain päin. Yleensä hän joutuu selittämään asioita, joita ei tunne. Kuvitellaan kulttuuriministeri, joka ei ole kiinnostunut eikä niin ollen tiedä korkeakulttuurista mitään - pitämässä juhlapuhetta asiantuntijoille. Paikallaolijat toteavat hetikohta ministerin puhuvan lööperiä. Hän esittää tietävää vaikka ei tiedä.

"Tämä välinpitämättömyys totuuden vaalimisen suhteen - piittaamattomuus siitä, miten asiat todella ovat - on käsittääkseni paskapuheessa olennaista". Kun puhetta luonnehditaan tyhjäksi (hot air), tarkoitetaan, että puhujan suusta tulee pelkkää sitä eli lämmintä ilmaa. Tyhjä puhe sopii synonyymiksi paskapuheelle tai bluffaamiselle.

Ote Eric Amblerin romaanista Dirty Story kertoo esimerkin: " Vaikka olin vasta seitsemänvuotias kun isäni tapettiin... Ensimmäisten asioiden joukossa hän opetti minulle tämän: Älä koskaan valehtele, jos voit keplotella tilanteesta puhumalla paskaa." Opetuksena on, että valehtelun ja paskanpuhumisen välillä on merkittävä ero, jälkimmäinen on suositeltavampaa kuin edellinen.

Kiinni jäämisen seuraukset eivät yleensä ole paskanpuhujalle yhtä vakavat kuin valehtelijalle. Paskapuheeseen suhtaudutaan sallivammin kuin valheeseen. Paskapuhe ei varsinaisesti vääristä asioita, joihin se viittaa. Valehtelu taas antaa väärän kuvan olemalla perätöntä. "On mahdotonta valehdella, ellei usko tietävänsä totuutta. Paskapuheen tuottaminen ei vaadi vastaavaa uskoa".

Frankfurtin mielestä paskapuhe on valehtelua suurempi totuuden vihollinen. Miksi paskapuhetta on niin paljon. Sitä ei voi välttää kun joutuu tilanteen pakosta puhumaan tietämättä mistä puhuu. Samankaltaisia tilanteita syntyy siitä laajalle levinneestä käsityksestä, että "demokraattisen valtion kansalaisella on velvollisuus muodostaa mielipiteitä kaikesta, mikä liittyy hänen maansa asioiden hoitoon".