Vain unelmat ovat todellisia

    Mitä jos Impivaaraa ei ole koskaan ollutkaan! Eikä seitsemää veljestä! Oli vain onneton kirjailija ja hänen unelmansa metsän pojasta, joka oli "sankar jylhän kuusiston". Kun rikkaat suuren maailman kansalaiset 1800-luvulla tulivat sankoin joukoin ihailemaan Imatran koskea, heidän kiusanaan olivat rääsyiset kerjäläiset ja nälkiintyneet lapset. Turvallisesta Impivaarasta ei ollut tietoakaan.

Entäpä Napoleon! Häntä suurempaa sotasankaria ei uudempi aika tunne. Ranska oli vallankumouksen jälkeen surkeassa jamassa. Se tarvitsi sankaria, joka pelastaisi maan ja valloittaisi koko maailman. Napoleon teki sen - melkein. Sillä lopputuloksena oli kaamea kaaos, jonka seurauksena sankari vietti loppuelämänsä vankina Elban saarella.

Kaikki kulttuuritietoiset ihmiset rakastavat Vincent van Goghin taidetta. Hän yritti epätoivoisesti tulla taidemaailman rakastamaksi eläessään. Lopputuloksena itsemurha. Yhtäkään taulua kukaan ei halunnut ostaa. Ateneumin taidekokoelmissa on yksi, joka Albert Edelfeltin toimesta hankittiin esimerkiksi ranskalaisen taiteen rappiosta. Nyt tämä van Goghin maalaus on arvokkaampi kuin koko Ateneumin rakennus.

Luin yhtenä yönä 40 vuotta sitten Timo K. Mukalle hänen viimeisen romaaninsa "Kyyhky ja Unikko". Olimme tavanneet Rovaniemellä mennessämme tapaamaan Reidar Särestöniemeä Kittilän Kaukoseen. Timo oli epätoivoinen, sillä häntä julkisuus kohteli kaltoin mitä rumimmin tavoin. Sillä matkalla Reidarin luona oli myös Rauni Mollberg, joka suunnitteli Mukan "Maa on syntinen laulu" filmatisointia. Minä suunnittelin TV-elokuvaa Reidarista. Ne kolme vuorokautta Särestössä elimme kaikki euforiassa. Timo lähti Mollbergin mukana Tampereelle. Se oli hänen viimeinen matkansa.

Jostakin syystä minä olen vielä hengissä. Loistavat kaverini, mukaan laskien Paavo Rintala ja Erno Paasilinna ovat jättäneet tämän maan ja maailman enemmän tai vähemmän traagisesti. Heidän unelmansa toteutuivat, koska ne olivat todellisia, nimittäin kirjoja, tauluja tai elokuvia.

Minun unelmani rauhallisesta loppuelämästä ovat niin ikään todellisia. Tai luulen niin tai minusta tuntuu siltä. Koetan korvata läheisilleni sitä velkaa, joka aiheutui unelmistani taiteen parissa. Kalliita ovat ollet taulujen ja elokuvien lunnaat...

Ihminen on kuin kärpänen ikkunalasin päällä. Hän näkee valon ja maiseman edessään, mutta lasin läpi ei pääse. Perääntyäkään ei voi koska takana on pimeää. Jäljelle jää unelma, yritys kuvata sitä minkä edessään näkee ja ymmärtää.

Vain unelmat ovat todellisia.

Hyvän ja pahan tuolla puolen

Olen lueskellut pitkin talvea Friedrich Nietzschen teosta "Hyvän ja pahan tuolla puolen". Kirja ei ole suuren suuri, mutta se sisältää rautaisannoksen filosofiaa, ajatuksia hyvän ja pahan ulkopuolelta. "... mikä meitä yleensäkään pakottaa otaksumaan, että on olemassa "toden" ja "väärän" olennainen vastakohta? Eikö riitä, jos oletamme näennäisyyden eri asteita..."

Onni ja hyve eivät ole mitään todisteita, väittää Nietzsche. Elämme siis näennäisyyksien maailmassa. Kukin kulttuuri määrittelee hyvän ja pahan rajat, mutta pysyykö totuus ja tieto niiden sisällä, epäilee Nietzsche. Ja jos ei pysy, mistä ihminen voi saada oikeaa tietoa ja millaista on elämä hyvän ja pahan tuolla puolen?

"Lopultakin täytyy i t s e tehdä kaikki voidakseen itse jotakin tietää: se merkitsee, että on tehtävä
p a l j o n itse!" Nietzsche teilaa kristinuskon. Se on hänen mielestään kaiken vapauden, kaiken ylpeyden, kaiken itsevarmuuden uhrausta; samalla orjuuttamista ja itsensä pilkkaamista, itsensä silpomista. Hän suomii kristillisyyden kaikkineen "... kunnes on vihdoin saatu syntymään kääpiöitynyt, melkein naurettava laji, laumaeläin, jotakin nöyrää, sairaalloista ja keskinkertaista, nykyinen eurooppalainen..."

Schopenhauer puhui sokeasta elämän tahdosta. Siinä on kaiken elämisen ja olemisen salaisuus. Riipumme kynsin hampain kiinni elämässä millaisissa olosuhteissa tahansa. Nietzsche puhuu vallan tahdosta. Se on kuin Darwinin lajien synty, missä vahvempi armotta tukahduttaa heikomman. "Euroopan demokratisointi on samalla tahtomatonta toimenpidettä t y r a n n i e n kasvattamiseksi, - tuo sana ymmärrettynä kaikkien, myös kaikkein henkisimpien merkityksiensä mukaisesti."

Lukiessani 1800-luvun lopulla kirjoitettua teosta, minusta äkkiä tuntuu kuin Nietzsche puhuisi meidän ajastamme: "...nykyisin haaveillaan kaikkialla, jopa tieteellistenkin valheverhojen alla, tulevista yhteiskunnan tiloista, jotka eivät saa olla "luonteeltaan riistäviä": se kaikuu minun korvissani, ikäänkuin luvattaisiin keksiä elämä, joka pidättyisi kaikista elimellisistä toiminnoista."

"Mitä tehdään rakkaudesta, se tapahtuu aina hyvän ja pahan tuolla puolen", sanoo aforistikko Nietzche.
Hyvän ja pahan tuolla puolen hän luo myös käsitteen yli-ihminen, joka toteutuessaan on saanut aikaan lähinnä hirviöitä tyrannien muodossa. Sokrates yrittää Platonin Valtio teoksessa kaavailla ihanneyhteiskuntaa, missä filosofit ovat hallitsijoita ja hallitsijat filosofeja. Tuloksena olisi rauhaa rakastava ja onnellisista ihmisistä koostuva valtio.

Sellaista ei ole syntynyt koskaan eikä missään.

Kempele vai Siperia

Ovemme taakse ilmestyi tuttu kempeleläinen mies. Hän oli paikallisen sydänyhdistyksen asialla, ei rahaa keräämässä, vaan pyytämässä minua puhujaksi tupailtaan. Aihekin olisi valmiina: Viipurista Kempeleeseen. Oli vaikea kieltäytyä, vaikka olen vannottanut Airiakin tukemaan pyrkimystäni pysymään poissa haastatteluista tai esiintymisistä. Puhetaitoni nimittäin on rapistunut vielä enemmän kuin kirjoittaminen.

Tein 90-luvun alussa, heti kun Viipuriin pääsi kuvaamaan, TV-dokumentin: Wiipurini. Palautin siinä katsojien mieliin muistikuvani ja näytin mitä näytettävissä oli synnyinkaupungistani. En kuulu heihin jotka haaveilevat Karjalan palauttamisesta. Ei sodassa hävinnyttä aluetta saa sotimatta takaisin.

Muistan marraskuun viimeisen päivän 1939 kuin eilisen. Olin 8v. Opettaja oli aamulla palauttanut meidät kotiin sanoen, että sota on syttynyt. Se tiesi vapaapäivää. Kaverin luona touhutessamme tämän äiti käski minua lähtemään kotiin. Sireenit ulvoivat ilmahälytyksen alkaneeksi. Ainonkatu oli autio juostessani kohti kotia Sotilaskadulle.

Takaani matalalta alkoi kuulua raskasta jyrinää. Sen ollessa kohdallani katsoin ylös. Etulasikossa konekivääriampuja vilkutti minulle. En ymmärtänyt vastata tervehdykseen. Olisi kannattanut, sillä hän olisi voinut teurastaa minut kadulle.

Minussa tapahtui jotakin sinä hetkenä. Luultavasti haavoituin parantumattomasti. Vielä samana iltana isä pakkasi meidät autoon toimittaen pois kaupungista. Muistan katselleeni tunteettomasti jalan, potkurein ja hevospelein kulkevaa jonoa suunnatessamme Viipurin linnan ohitse kohti Lappeenrantaa.

Olin ehtinyt siepata mukaani pienen mekaanisen moottoriveneen ja teräksisen rakennussarjan made in Germany. Saksa oli nousemassa pelastajaksemme. En osannut muuta kuin ihmetellä maailman menoa. Minusta ei tullut ryssän vihaajaa. Myöhemmin luin sotahistoriasta presidentti Rydin ja pääministeri Tannerin ehdottaneen Stalinille, että Neuvostoliitto ottaisi luovutetun alueen lisäksi myös karjalaiset huostaansa. Stalin ei onneksemme huolinut meitä.

Mitä muuta minä sydänyhdistyksen illassa kertoisin? No ainakin sen, että takuulla mukavampaa on asua Kempeleessä kuin Siperiassa.

Kieliasioita

Isä tuossa kirjoitti hienon kommentin von Baghin dokumentista, se pitää kyllä päästä näkemään asap. Isän tekstissä huomioni kiinnittyi kuitenkin abloodeista-sanaan, koska siinä oli mielestäni kirotusvirhe. Minusta se olisi pitänyt kirjoittaa “aploodeista" eli kovalla peellä, joten eikun selvittämään kumpi oikeassa.

Ensin googletus sanasta "abloodit" (tuo pitää tosiaan googlettaa lainausmerkkien kanssa, jotta totuus selviää) ja katsomaan montako osumaa: 3 780. Sitten oma versioni "aploodit". Nyt löytyikin jo 40 100 osumaa. Samalla huomaan, että Google fiksuna kysyy, että tarkoitinkohan "aplodit", joten klikkaan siitä: 168 000 osumaa! Vaan juolahtipa lopuksi mieleeni kokeilla vielä "ablodit"-versiota: 1 060 000 osumaa, OMG!!

Mikä noista sitten olisi se oikea? No, jos miljoona kärpästä ei voi olla väärässä, niin varmaan tuo viimeinen. Oltiin siis isän kanssa molemmat yhtä oikeassa, hyvä niin.

Ja näin päästiinkin kuivin jaloin lempiaiheeseeni suomenkieleen (99 400 osumaa), anteeksi suomen kieleen (27 500 000 osumaa). Jotkut murehtivat sitä, että kieli menee pilalle pikaviestimien vuoksi ja ennen niin tehokkaan ilmaisuvoimainen suomen kielemme joutuu rappiolle nykymenolla.

Tehdäänpä pieni testi. Kumpi on tehokkaampaa/ilmaisuvoimaisempaa kielenkäyttöä: ”lol rtfm” vai ”Voi taivas kuinka tuo sai minut ihan nauramaan! Ehkä sinun sittenkin kannattaisi tutustua laitteen käyttöohjeeseen?”

Tehokkuudesta ei liene epäilystäkään. Jos taas mietitään ilmaisuvoimaa, niin kyllähän nuo viisitoista sanaa sisältävät varsinaisen viestin (siis “kuolen nauruun, lue se vitun manuaali”) lisäksi paljon muutakin tietoa esim. puhujan sukupuolesta, iästä, noiden kahden välisestä suhteesta, toisen osapuolen asenteesta uusien laitteiden kohdalla jne.

Pikaviestimellä tuota pitkää versiota ei jaksaisi kirjoittaa Topeliuskaan, joten lyhenne on perusteltu. Mutta miten siihen saisi tuon pitkän version tunteen mukaan? No hymiölläpä tietenkin. Sanotaan se siis näin: lol rtfm :)

Edellisestä innostuneena on pakko todeta, että kyllä ihminen on älyttömän viisas, joten eikö samantien voitaisi tehdä lakialoite, jossa halutaan luopua kahdesta äidinkielestä ja siirtyä yhteen, siis englantiin? Noita lyhenteitäkään ei sitten tarvitsisi ensin ymmärtää englanniksi ja kääntää sitten vielä suomeksi tai suomenruotsiksi.

Koska lakialoitteeseen sisältyisi totaalinen ruotsinkielestä luopuminen, sen allekirjoittaisivat suomalaisten lisäksi myös kaikki ruotsalaiset. Englantiahan he mieluummin meidän kanssa puhuvat, kun se meidän vaikertama suomenruotsi sattuu korvaan.

Ylpeinä suomalaisina mottomme voisikin olla: ruotsia emme puhu, venäjää emme osaa, suomea ja suomenruotsia eivät osaa muut, joten puhukaamme englantia!

Peter von Bagh: Muisteja

Kun kokenut alan mies palaa elokuvan keinoin lapsuuteensa, tulos on mykistävä. Peter von Bagh kerää "muisteja" 1950-luvun Oulusta sellaisella osumatarkkuudella, että maailman ensi-illassa elokuvan päätyttyä täysi katsomo nousi seisomaan eikä aplodeista meinannut tulla loppua.

 Elokuva käynnistyy eleettömästi suurentamatta tai pienentämättä mitään. Muistikuvista alkaa muodostua välkehtivä "elämää suurempi"kokonaisuus. Siinä ei ole tekotaiteellisuutta lainkaan. Entisenä oululaisena luin elokuvaa kuin piru Raamattua löytämättä yhtään väärää painotusta. Olin elänyt vähän vanhempana samaa 1950-luvun oululaisuutta kuin Peterkin.

Sodan päättymisestä oli kulunut vasta viitisen vuotta. Kaupunki oli raunioina. Peter luki Tarzanin seikkailuja, kävi lyseota sekä elokuvateatteri Tähdessä "keräämässä hylsyjä" lännen leffojen taisteluiden jälkeen niin kuin kaikki muutkin pojat. Kaupunki koki suuren maailman tuulahduksen, kun Armi Kuuselasta tuli Miss Maailma. Tapio Rautavaaran perässä juostiin urheilukentällä.

Oulu oli jääpallokaupunki, kaduilla saattoi nähdä Henry Theelin, jonka romanssista tunnetun kaupunkilaisrouvan kanssa huhuttiin. Paavo Rintala kirjoitti "Poikia" ja Veijo Meren saattoi tavata lyseolla. Matti Hälli ja häntä vanhempi W.A.Koskenniemi olivat luoneet kirjallista kuvaa Oulusta jo aikaisemmin.

Elokuva alkaa Vilho Lammen maalauksella horisonttiin pakenevasta rautatiestä, portista Ouluun. Pentti Koivisto maalasi vahvoja satamakuvia ja muitakin paikallisia taidemaalareita ja valokuvaajia Bagh käyttää taitavasti ajan kuvan luomiseen. Kuva- ja äänileikkaukset ovat suoraviivaisia ilman trikkejä tai aasin siltoja. Ne luovat hyvin voimakkaan vaikutelman siitä, että tekijät ovat tosissaan.

Petteri, kuten tutut häntä nimittävät, on luonut vaikuttavan elokuvan, ulkonaisesti pienen mutta sisäisesti suuren. Se on tinkimätön kuvaus 50-luvun Oulusta ja omakuva tekijänsä lapsuudesta. Näistä aineksista on syntynyt luomus, jonka huoletta voi rinnastaa mihin tahansa maailman luokan vastaavaan elokuvaan.

Senkin unilukkari

Herättelet vanhaa isääsi, joka vähä vähältä tekee kuolinsiivousta, arkistoi ja karsii, imuroi ja luuttuaa muistellen intiaanien viisautta "hyvä kulkija ei jätä jälkiä". Ovathan taiteilijoiden ja kirjailijoiden lapset julkaisseet viime aikoina verenkarvaisia muistelmia tyyliin "Olit huono isä". Siihen on isärukkien vaikea panna hanttiin, sillä kaikkihan me olemme olleet huonoja isiä, siitä ei pääse mihinkään.

Em. asetelmasta saisi kyllä mehevän sanasodan aikaan, mutta meidän kesken se ei taida onnistua. Olemme näet puineet vaikeat asiat aikanaan. Saan elää onnellista vanhuutta jälkipolvieni suhteen ja muutenkin. Kaikkihan toivovat pitkää ikää, mutta harvat ovat siihen päästyään tyytyväisiä. Lienen poikkeus siinä suhteessa.

On totta, että olen päättänyt vetäytyä "ihmisen työhön". Käsite on vanhan keisarifilosofi Marcus Aureliuksen teoksesta "Itselleni". Olin syntymäsi aikoina ihastunut Aureliuksen ajatuksiin. Siitä juontuu  nimesi Markus. Toinen nimesi Samuel tulee silloisen Oulun kirjaston johtajasta Samuli Pakkalasta. Hän oli minulle ja Paavo Rintalalle henkinen opastaja kirjallisuuteen ja taiteeseen.

"Ihmisen työ" on Aureliuksen mukaan elämistä vailla ulkopuolisia tavoitteita. Arkiset askareet hoidetaan, hyvän tekeminen lähtee kotoa, eletään yksinkertaisesti kuin joogit, liikutaan jalan ja meditoidaan.

Olen riittävän hyvässä kunnossa voidakseni antautua ihmisen työhön.

Ollaan tiellä taas

Tänään onkin hieno päivä aloittaa uusi blogi. Katsotaanpa siis syntyisikö tähän päiväkirjaan vähän ajan kuvaa ja ajatuksia näiltä lakeuksilta tässä ajassa, jossa ilmastonmuutoksen seurauksena maapallon lämpötila on kohonnut 0,8 astetta, Suomessa eletään kylmintä kevättä aikoihin, Oulu, Oulunsalo, Kiiminki, Halukipudas ja Yli-Ii löivät vuoden vaihteessa hynttyynsä yhteen ja isäukko lopetti oman bloginsa päivittämisen.

Varsinkin tuo viimeinen kohta oli ratkaiseva: ei sovi, että luova ihminen heittäytyy ihan vain puutarhaa hoitamaan, vaikka se olisi kuinka tärkeää. Niinpä tätä päiväkirjaa olisikin tarkoitus kirjoitella yhdessä hänen kanssaan, jotta mukana olisi mietteitä kahden eri sukupolven näkökulmasta.

Sisällöstä ei nyt tietenkään voi sanoa mitään, kun sitä ei vielä ole, mutta saattaahan siitä tulla melko subjektiivista omissa nurkissa pyörimistä. Lähinnä kai tällaisen lukemisen voisi ajatella kiinnostavan korkeintaan jotain oman jälkipolven sukututkijaa parinsadan vuoden kuluttua, mutta saa tätä toki lukea muutkin, jos mitään parempaa tekemistä ei ole tai ei vaikka meinaa muuten saada unta.

Siispä vanhan karavaanarihengen mukaan: On the road again! Eli ollaan tiellä taas - jos ei muuta, niin haittona.