perjantai 19. huhtikuuta 2013

Kempele vai Siperia

Ovemme taakse ilmestyi tuttu kempeleläinen mies. Hän oli paikallisen sydänyhdistyksen asialla, ei rahaa keräämässä, vaan pyytämässä minua puhujaksi tupailtaan. Aihekin olisi valmiina: Viipurista Kempeleeseen. Oli vaikea kieltäytyä, vaikka olen vannottanut Airiakin tukemaan pyrkimystäni pysymään poissa haastatteluista tai esiintymisistä. Puhetaitoni nimittäin on rapistunut vielä enemmän kuin kirjoittaminen.

Tein 90-luvun alussa, heti kun Viipuriin pääsi kuvaamaan, TV-dokumentin: Wiipurini. Palautin siinä katsojien mieliin muistikuvani ja näytin mitä näytettävissä oli synnyinkaupungistani. En kuulu heihin jotka haaveilevat Karjalan palauttamisesta. Ei sodassa hävinnyttä aluetta saa sotimatta takaisin.

Muistan marraskuun viimeisen päivän 1939 kuin eilisen. Olin 8v. Opettaja oli aamulla palauttanut meidät kotiin sanoen, että sota on syttynyt. Se tiesi vapaapäivää. Kaverin luona touhutessamme tämän äiti käski minua lähtemään kotiin. Sireenit ulvoivat ilmahälytyksen alkaneeksi. Ainonkatu oli autio juostessani kohti kotia Sotilaskadulle.

Takaani matalalta alkoi kuulua raskasta jyrinää. Sen ollessa kohdallani katsoin ylös. Etulasikossa konekivääriampuja vilkutti minulle. En ymmärtänyt vastata tervehdykseen. Olisi kannattanut, sillä hän olisi voinut teurastaa minut kadulle.

Minussa tapahtui jotakin sinä hetkenä. Luultavasti haavoituin parantumattomasti. Vielä samana iltana isä pakkasi meidät autoon toimittaen pois kaupungista. Muistan katselleeni tunteettomasti jalan, potkurein ja hevospelein kulkevaa jonoa suunnatessamme Viipurin linnan ohitse kohti Lappeenrantaa.

Olin ehtinyt siepata mukaani pienen mekaanisen moottoriveneen ja teräksisen rakennussarjan made in Germany. Saksa oli nousemassa pelastajaksemme. En osannut muuta kuin ihmetellä maailman menoa. Minusta ei tullut ryssän vihaajaa. Myöhemmin luin sotahistoriasta presidentti Rydin ja pääministeri Tannerin ehdottaneen Stalinille, että Neuvostoliitto ottaisi luovutetun alueen lisäksi myös karjalaiset huostaansa. Stalin ei onneksemme huolinut meitä.

Mitä muuta minä sydänyhdistyksen illassa kertoisin? No ainakin sen, että takuulla mukavampaa on asua Kempeleessä kuin Siperiassa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti